Viime päivät on taas olleet enemmän tai vähemmän vauhdikkaita, joten kässyjutut on vähissä. Muita juttuja olis liiankin kanssa… Mut jos nyt kuitenkin se viikon kässy (=vähiin on käyny kässyilyt):
Tein samalla mallilla kuin Novellikoukkupipon. Luulen, että tuon nurjan raidan olen rötsinyt jostain muusta blogista (varmaan Matleenan)– ei se omaa keksintöä ole mut kivaa ilmettä muuten sileään tylsyyteen.
Heijastinlanka ihan oikeasti toimii, vaikka ei korvaakaan oikeaa CE-merkittyä heijastinta. Kattokaapa vaikka miltä näyttää kuva salamavalon kanssa otettuna:
Samalta näyttää kun auton valot osuu pipoon.
Ihmetyttää vaan, miks moni äiti/isoäiti on viime aikoina puodissa kertonut, että nykynuorison mielestä heijastimien käyttö on noloa! Kenen henkikulta on niin halpa et nolottaa käyttää heijastinta. Onneks on kaikkia kepulikonsteja – niinku tää lanka, tai johonkin salaa ujutettava ohut heijastinlankatai–nauha…
Aika makee idea heijastinlangan käyttöön on musadiggarin kuulokepiuhojen päälystäminen heijastinlangalla. Katso linkistä video ja ohjeet!
Aika makee idea heijastinlangan käyttöön on musadiggarin kuulokepiuhojen päälystäminen heijastinlangalla. Katso linkistä video ja ohjeet!
Omasta mielestäni mä ajan autolla aika paljon ja nyt kun tämä vuoden pimein aika on alkanut, niin tosiaan huomaan heijastimen tärkeyden. Mustissa vaatteissa pimeässä ilman heijastinta kulkevaa ihmistä ei näe ennen kuin voi olla liian myöhäistä. Heijastimen kanssa kulkeva ihminen (tai lemmikki) näkyy monen sadan metrin päähän!
Tein mä sit pikkumyssyn kaveriksi yhteen aikoja sitten neulomaani vauvannuttuunkin:
Malli jostain ensimmäisistäteetee Verkkolehdistäja lankana teetee Helmi (26g). Puikot 3 mm 50 cm Addin bambupyöröt. 50 cm on edelleen mielestäni se paras pipomitta.
Niinku tuli jo mainittua – kilometrejä meikäläiselle kertyy. Vaikka en ajaisi muuta kuin töihin ja takas ni 112 km tulee mittariin joka päivä. Usein kuus päivää viikossa. Paitsi kesällä vaan viis.
Melkein kaksitoista vuotta ja yli kolmesataatuhatta yhteistä kilometriä meillä oli takana Rypäleen kanssa viime viikon keskiviikkona, kun jätimme sen romuttamoon. Ikävä tulee.
Rypäle oli hyvä kumppani. Se osasi kuljettaa mut kotiin koska vaan. Usein se toi mut töistä kotiin, vaikka olisi pitänyt mennä kauppaan… Tosin kerran se vei mut ja äidin Keravan Nesteelle, mut sekin oli hauska reissu, koska samalla tavattiin hyvä ystävä. Tien päälle ei oo koskaan jättäny.
Rypäle osasi myös puhua. Koska mittariston kaikki valot olivat jo vuosikausia olleet pimeänä, se kertoi äänellään koska oli aika lisätä öljyä (viime aikoinaan se oli todellinen öljyholisti – mikään ei riittänyt). Bensan merkkivalo sentään toimi ja sit se yks, joka huoltokirjan mukaan tarkoitti sitä, ettei autolla saa ajaa enää metriäkään! Ainakin puoli vuotta se paloi yhtä mittaa ja hyvin kulki…
Jutteli se silloinkin, kun jarrulevyn välissä (tai jossain sielläpäin) oli kivenmurikka. Aina liikenneympyröissä se valitti kovaan ääneen. Kun Rypäleen Omalääkäri tuli sitä katsomaan niin murikka oli tietenkin itsestään irronnut… Seuraavalla kerralla kun Omalääkärille kerrottiin et ”Susu kuulee ääniä”, niin hän oli vaan todennut et ”Taas?”. Sillä kertaa pakoputki oli kokonaan poikki...
Kesäisin Rypäle oli mukavan lämmin, suorastaan kuuminta hottia. Aurinkoisen päivän puodin takana parkissa seistyään mittari näytti reilusti yli viittäkymmentä astetta. Eikä se jäähtynyt vaikka ikkunat piti auki – niskat vaan meni juntturaan ja kuski tarvitsi ainakin litran vettä/50 km.. Talvipakkasilla Rypäle ei pitänyt turhaa kiirettä lämmityksen kanssa – kun Turusta lähti niin ensimmäinen lämmin henkäys talvisäässä tuli aikaisintaan Paimion mäessä. Jos olin muistanut laitta lohkolämppärin johdon illalla. Jos silloinkaan.
Koska ne mittariston valot oli pimeinä niin pimeään aikaan oli vähän ongelmallista tietää, millä nopeudella ajetaan. Siks mukana oli aina pikkuruinen taskulamppu, jolla aina välillä vilkaisin nopeusmittaria ja sen jälkeen yritin pitää nopeuden vakaana. Ei me saatu yhdessä yhtään ylinopeussakkoa (pimeällä).
Romuttamomatkakin oli oma tarinansa… Äidin kanssa yhdessä saatettiin Rypälettä viimeiselle sijalleen asiaankuuluvan hartaina. Isä ajoi edellä. Jostain syystä isällä oli ihan oma reittivalintansa ja eksyilimme pitin ruskolaisia metsiä ja peltoja, kunnes viimein kaikentietävä isäkin myönsi et joku risteys oli tainnut mennä ohi… Navigaattorin ja yhden taksikuskin avustuksella löydettiin kuitenkin perille. Isä oli moittinut siitä, et tankissa oli jäljellä liikaa bensaa. Onneks oli.
Määränpäässä minä vielä ohjeistin romuttajia kohtelemaan Rypälettä sen ansaitsemalla kunnioituksella… Olin jo aikaisemmin lukenut, että romutusautoista 95% kierrätetään. Ehkäpä me koemme joskus vielä iloisen jälleennäkemisen hellan ääressä! Jos ostan uuden teräskattilan, niin siinä voi olla osa Rypälettä. Sitä odotellen… Jospa vaikka innostuisin kokkailusta?
R.I.P. rakas Rypäleeni.
P.S. Ei nää autojutut tähän lopu…